Home » Kolumnit

Category Archives: Kolumnit

Liikunnan paradokseja

Yksi kuntoileva tuttu osti polkupyörän, joka maksoi 1200 euroa. Se oli tarjouksessa! Siinä on 21 vaihdetta eteen, pakki kai puuttuu. Sillä pääsee helposti ylämäet istualtaan polkemalla. Sillä on yksinkertaisesti helppo ja kevyt ajaa. Luulen että siinä on myös radio, satulanlämmitin, airbag ja vastatuulisuodatin.

Sanoin, että siinä on paradoksi.

Ei kuulemma ole, mutta seuraavaksi kalliimmassa mallissa on vakiovarusteena.

Kysyin, eikö esimerkiksi suurin piirtein samanhintaisella moposkootterilla pääsisi vielä helpommin ylämäet istualtaan, polkematta. Tai autolla. Tai jos katselisi televisiosta Ranskan ympäriajoa, pääsisi vielä helpommalla. Miksi kuntoilun pitäisi olla mahdollisimman helppoa ja kevyttä? Eihän kunto silloin nouse. Kunto nousee silloin, kun joutuu puristamaan, hikoilemaan ja hengästymään. Kun sotkee isoisän rautarunkoisella, vaihteettomalla miestenpyörällä sataman terassille ja takaisin, on varmasti hiki. Etenkin paluumatkalla.

En saanut vastausta tähdellisiin kysymyksiini. Tutulla oli kuulemma kiire jonnekin.

Sellaisella pyörällähän pitää ajaa kaksisataa kilometriä, että pääsee samaan kulutukseen, kuin minun nelivaihteisella mankelillani kahdenkymmenen kilometrin matkalla. Jos minä haluan niin kauas, menen mieluummin junalla.

Myös lenkkikengistä ja verryttelyasuista saa maksaa melkoisia summia, jos niin haluaa. Löysin eräästä nettikuvastosta lenkkitossut, joiden hinnalla saa käytetyn auton. Niissä on havaittavissa sama paradoksi: juoksu on niiden kanssa niin kevyttä, että tuntuu, kuin lentäisi. Sellaisen keskiarvokuntoliikuntaa harrastavan lenkkeilijän, joka hölkkää tunnin kolme kertaa viikossa, täytyy juosta nyt kaksi-kolme tuntia kolme kertaa viikossa, tai sitten tunti joka päivä.

Vai?

Tietysti voi toimia niinkin, että kompensoi hirmuhintaisten, ultrakevyiden lenkkareiden ominaisuuksia ostamalla erilaisia erikoisvalmisteisia painoja nilkkoihin tai vyölle. Tosin ne neopreeni-silikoni-majoneesitäytteisinä spesiaalituotteina maksavat taas tukun euroja.

Kun ajattelen kaikkia kesäliikuntalajeja, ja niihin tarvittavia välineitä ja asuja, en taida keksiä kuin yhden aivan ilmaisen liikuntamuodon. Nimittäin alasti luonnonvesissä uimisen. Senkin sillä edellytyksellä, ettei kukaan viranomainen puutu asiaan.

Liikkumisen paradokseista puheen ollen, talossamme asuu ihminen, joka lähtee toisesta kerroksesta lenkille käyttäen hissiä.

Tiedän olevan myös lajikumppaneita, jotka ajavat kesällä autolla kaupunkiin mennäkseen sisälle kuntosalille polkemaan kuntopyörällä tai juoksemaan juoksumatolla.

Ylistys kahvilalle!

Kahvila, sinä kiireisten kaupunkien vapauden lähettiläs, sinä saat minut tuntemaan valtaa, vaurautta ja vapauden valita espresson tai vihreän teen. Sinussa elää toivo, sillä kakkupaloja, croissanteja ja viinereitä notkuvat tiskisi antavat ymmärtää, että tulevaisuudessa jokainen voi syödä niin monta suklaapalaa kuin haluaa. Rahan puute tai herkkujen harvinaisuus eivät voi sitä estää, sillä toteen on käynyt ennustus: vaikka ihmisillä ei ole leipää, on kakkua toki aina tarjolla. Niinpä astun jälleen tuon herkkutiskin eteen ja kuulen iloisen kahvion tädin lausuvan kohtalokaan kysymyksen: ”Mitäs syötävää saisi olla?”, johon mumisen, että ei mitään. Kaiken tämän yltäkylläisyyden keskellä olen vapaasti valinnut olla syömättä mitään.

Lasken yrttiteeni pöytään, jossa ennestään komeilevat kardemummaa ja kanelia suitsuttava hervoton korvapuusti cappuccinon rinnalla sekä pikkuruinen espresso ja lautasta painovoimallaan syleilevä suklainen mutakakku. ”Miksi”, luen ystävieni katseesta ja heidän aloittaessa nautinnollisen makuelämyksensä määrittelen jälleen ruokavalioni: Olen kasvissyöjä enkä juo alkoholia, olen siis aktivisti, absolutisti, ehdoton ja tylsä. Ruokavaliooni eivät myöskään kuulu gluteeni tai maitotuotteet ja siksi olen hankala ja haisen pahalle. Lisäksi kieltäydyn eineksistä, valmisruoista ja säilykkeistä ja olen siis uudistusten vastustaja ja markkinatalouden vihamies, kommunisti. Pidän pienen tauon ja katson kuinka ystäväni pyyhkii leualleen valuneen lämpimän suklaakastikkeen samalla kun toinen ystäväni poimii kostutettuun sormenpäähänsä korvapuustistaan pudonneita sokerimuruja. Kieltäydyn myös makeutusaineista, jatkan. Olen ilonpilaaja ja moralisti. Itse asiassa juuri nyt en syö mitään, koska olen paastolla. Mutta mistä syistä? Ehkä ollakseni parempi kuin muut? Säästääkseni ruokaa Afrikan nälkäänäkeville? Laihtuakseni kaksi kiloa tai kiduttaakseni itseäni? Vastaan: taktisista syistä.

Lääkäreiden mielestä olen hyväkuntoinen ja kriittisestikin ajateltuna varsin sopusuhtainen nuori, eikä minussa ole mitään vikaa. Olen siis joko luulosairas tai ärsyttävä ihminen. Siitä huolimatta vatsani vaivaa minua herkeämättä. Onneksi kaikelle on kuitenkin olemassa nimi, vaikka se olisikin yhtä abstraktia kuin paha olo itsessään. ”Ärtyneen paksunsuolen oireyhtymä, hiivasyndrooma, fibromyalgia ja stressi!”, julistan kahvipöydässä ystävilleni juhlallisesti. Vieressä istuva iäkäs rouvahenkilö katsoo minua paheksuen tai säälien. En osaa erottaa vivahdetta silmäkulmassa ja niinpä syyllistyn rankkaan yleistämiseen otaksumalla, että vatsa on vanhusten omaisuutta. Kahviloissa tulee keskustella autoista, asunnoista, matkoista ja toki työkiireistä. Vatsahuolet pidettäköön omana ongelmana tästä eteenpäinkin. Ruokaa syödään silloin, kun sitä on tarjolla ja varsinkin, jos se on ilmaista. Koulu- ja ravintolaruoka on aina ja kyseenalaistamatta terveellistä ja ravitsevaa, vaikka se olisikin perunaa eri muodoissa. Atria, Valio ja HK päihittävät minut keittotaidoissa mennen tullen, eikä lisä- ja säilöntäaineilla ole mitään tieteellisesti todistettua vaikutusta ihmisen terveyteen. Sitä paitsi toisella puolella maailmaa ei aina nähdä ruoan ilmestyvän edes kaverin ruokakupille. Eikö siis ole väärin, että oikein valitsen nälässä olemisen?

On se väärin. Terveyskeskuksen kiireinen lääkäri ei kuitenkaan koskaan opi tietämään, miltä minun kehossani tuntuu aamupuuron matka lautaselta vessanpönttöön. Niinpä vapautan miespolon vastuusta ja alan kouluttaa itseäni omaksi lääkärikseni tutustumalla omaan kehooni ja mieleeni sekä niiden toimintaan yhdessä eri elämäntilanteissa. Just in case – tulevaisuutta varten. Paasto on ensimmäinen opintomatkani omaan kehooni ja ihmeellistä kyllä tunnustellessani suolihuuhtelun aikaista veden kulkua vatsani ralliradalla, opin tuntemaan jokaisen mutkan ja suoran. Vatsastani tulee minulle rakas, opin olemaan sille hyvä. Se ei kuitenkaan helpota oloani kahvilassa. Ystäväni syövät ja minä en. Minulla on nälkä. Mutta eniten minua kauhistuttaa ajatus, jota toistan lakkaamatta. Voiko sillä silmänräpäyksellä, kun kakkupala katoaa ystäväni suuhun, koko maailma tyhjentyä ruoasta? Viedäänkö minulta oikeus nautintoihin ja olenko sittenkään enää vapaa? Luojan kiitos, vielä huomennakin tästä kahvilasta tunkeutuu kadulle tuoreen pullan tuoksu.

Bästa tittare

Evoluution myötä meistä ihmisistäkin luulisi eriytyvän aikojen kuluessa uusia lajeja. Niin kuin eläinmaailmassakin tuppaa olemaan. Jos näin tapahtuu, yksi niistä on varmasti sellainen, jolla on pieni pää, jossa on perunan kokoiset aivot ja valtavan suuret valolle herkät silmät. Sen alaraajat ovat surkastuneet puolta pienemmiksi ja makuuhaavat kyynärpäissä ja pakaroissa ovat kehittyneet kilviksi, kuin vyötiäisillä.

Tämän uuden lajin kantamuoto on se osa nykyihmisiä, joka tuijottaa televisiota enemmän kuin neljä tuntia päivässä. Ja tarkemmin sanottuna niitä valmiiksi pureskeltuja Haluatko Nolata Itsesi Koko Kansan Nähden -ohjelmia, joissa tavalliset ihmiset – siis ei tv:n ammattilaiset – kilpailevat keskenään milloin tietokilpailussa, milloin olohuoneessa lorvimisessa, milloin parituksessa.

Neljä tuntia päivässä tarkoittaa sitä, että vuodesta kaksi kuukautta tärvääntyy ko. henkilöltä siihen, että hän katsoo puhuvasta laatikosta, kuinka tyhjäpäiset amerikkalaiset yrittävät iskeä toisiaan tai kikattavat kauniit ja rohkeat kiipeilevät seinällä ja syövät kilpaa kastematoja ja yökkäilevät vuorotellen, kun ne ovat pahoja.

Kuudessa vuodessa hän on tuijottanut Miljonääri-Jussia, Heikointa Lenkkiä ja erinäisiä Aletaanks oleen -sarjoja yhteensä VUODEN.

Joskus historioitsijat tai arkeologit voivat nimetä tämän hetken jatkoksi jura-, liitu-, kivi- ja rautakausille vaikkapa tyhjänpäiväisyyden aikakaudeksi. Tästä ajasta kertoo paljon esimerkiksi se, että Big Brother -nimisen tv-ohjelman esiintyjät, tavalliset englantilaiset ”dudet” ovat saavuttaneet kotimaassaan lähes jumalallisen aseman. Ohjelmassa seurataan yötä päivää tuon ryhmän tylsyyttä ja lorvimista suljetussa tilassa.

Mielestäni elämässäni on tietty ympyrä sulkeutunut siinä vaiheessa, kun minulla ei ole muuta tekemistä, kuin katsoa televisiosta, kun joillakin toisilla ei ole mitään tekemistä…

Tyhjänpäiväisyydestä pienenä esimerkkinä voisin mainita myös eräänkin arvostetun kodin aikakauslehden, joka oli pyhittänyt neljä sivua julkkiksille, jotka kertoivat, mitä tv-sarjoja he katsovat…

Nurkkajumalasta puhuttiin jo 70-luvulla, mutta silloin ei sentään ollut kuin kaksi kanavaa ja lähetysajat taisivat olla iltakuudesta yhteentoista, tai ainakin sinne päin. Nykyäänhän töllöttimestä tulee kellon ympäri kymmeniltä kanavilta jotain toljotettavaa, jos ei muuta, niin chatti, jossa idioottimainen animaatiopää puhuu puuta heinää, eikä toisena äänenä toimiva humaani juontajakaan juuri älykkäämpään ulosantiin yllä. Ilmeisesti tuotakin tyhjänpäiväisyyttä kuitenkin katsotaan. Yritin kerran sitäkin katsoa, kun en saanut unta. Päässäni alkoi surista viidentoista minuutin kuluttua. Tulkitsin sen aivosolujen avunhuudoksi ja suljin äkkiä tv-vastaanottimen.

Olen kuullut monien tv:n suurkuluttajien sanovan, että television katsominen ikään kuin nollaa aivot rankan päivän päätteeksi. Se varmasti tekee välillä hyvää, mutta tekeekö se, että aivoja pidetään nolla-asennossa suurin osa vapaa-ajasta. Niinku.