Hanna Rusila: Eksoottisesti nastoilla

Hanna Rusila on toimittaja ja intohimoinen treenaaja, joka vannoo hyötypyöräilyn nimeen.

"Oletko nyt ihan varma?"

En ole tullut laskeneeksi, monestiko tuo kysymys on esitetty tänä talvena. Usein. Ystävälliset ihmiset tarjoavat autokyytiä ja ihmettelevät, miten joku voi tarjeta pyörän selässä. Ja vielä haluaa fillaroida vapaaehtoisesti!
Mietitäänpä asiaa tovi. Kun kerrankin Etelä-Suomeen saatiin talvi, eivätkös nykyiset tietotekniikkaa pullistelevat autot hyydy joka mutkaan.
Squashkaveri soitti pikkupakkasella ja pähkäili, kuinka mahtaa treenien käydä, kun auto ei käynnisty. Yksi sun toinen manailee, että lukkosula on hukassa tai ikkunoiden rapsutteluun ei olisi aikaa. Kinoksiinkin ne penteleet juuttuvat aurojen jäljiltä.

Tarttukaa fillariin, hyvät ihmiset. Se on paljon autoa terveellisempi, kätevämpi ja nopeampi, ainakin lyhyillä matkoilla. Ihan totta.
Minun, autottoman viherpiipertäjän, ei ole tarvinnut kertaakaan myöhästyä siksi, että kulkupeli olisi tehnyt tenän (okei, myöhästyn kyllä usein muista syistä). Fillariliikkeessä huollettu vanha maasturinrohjo puskee eteenpäin, vaikka vaihteet vähän pakkasesta kiukuttelisivatkin.
Samalla vempaimella kulki jopa miestä isompi joulukuusi torilta kotiin - tosin ajaja joutui sillä kertaa taluttajaksi.

Iltapäivälehti kertoi hiljattain eksoottisena ilmiönä siitä, kuinka Oulussa poljetaan parta huurussa töihin. Pohjoisessa kuulemma neljännes kaikesta pyöräilystä ajoittuu talveen.
Suosittelen lämpimästi eteläsuomalaisillekin. Mutta ei, taidan olla muiden silmissä mutterit löysällä -tyyppi, kun kurvailen työkeikoille nastoitetulla Nakamurallani. Joskus aistin rivien välistä myötätuntoa: tuolla ressukalla ei taida olla varaa autoon tai edes ajokorttia...
Toki fillaristi säästää rahaa. Kun kyseessä on rassaustaidoton naisihminen, pyörän huoltaminen käy halvemmaksi kuin auton. Ihmisen tankkaus ei maksa yhtä paljon kuin bensa. Ei mene parkkimaksuja, eikä tarvitse kytkeä sähköpiuhaa.
Tärkeämpää on silti fiilis. Pakkasessa fillaristi saa raitista ilmaa, voi ihastella kuuramaisemaa ja hankkii siinä sivussa kevyttä peruskestävyystreeniä, joka himourheilijalta tuppaa unohtumaan. Salille tai pelikentälle mennessä ei tarvitse lämmitellä, kun on valmiiksi vetreä.

Myönnettäköön, ettei homma käy kaikilta yhtä helposti. Jos on lapsia vietävänä hoitoon, työmatkaa parikymmentä kilometriä tai pakkasesta ärtyvä astma, auto hakkaa fillarin mennen tullen. Mutta ehkä vielä joskus?
Moni tuttu saattaa luulla, että talvifillarointi-intoni liittyy viime kesänä saatuun maantiepyöräilyherätykseen. Mutta ei, mutterit olivat löysällä jo opiskeluaikoina, kun pyörämatkaa kotoa yliopistolle kertyi kymmenen kilometriä. Ehkä juuri siksi kesällä mintunvihreä Bianchi ja asfaltin hurina jättivät jäljen sydämeen.
Sitä en silti vieläkään keksi, kuinka tosipyöräilijät treenaavat talvella lajinomaisilla nopeuksilla. Cyclocrossari kuulemma kulkee liukkaillakin sellaista kyytiä, että kroppa hyytyy viimassa.
Kotikaupunkini aurausvauhdin tuntien taidan toistaiseksi tyytyä jyräämään traktorirenkailla taaperrusvauhtia.

Kyseinen kolumni on julkaistu Kunto & terveys 1/2010 -lehdessä