Home » Kolumnit » Ylistys kahvilalle!

Ylistys kahvilalle!

Kahvila, sinä kiireisten kaupunkien vapauden lähettiläs, sinä saat minut tuntemaan valtaa, vaurautta ja vapauden valita espresson tai vihreän teen. Sinussa elää toivo, sillä kakkupaloja, croissanteja ja viinereitä notkuvat tiskisi antavat ymmärtää, että tulevaisuudessa jokainen voi syödä niin monta suklaapalaa kuin haluaa. Rahan puute tai herkkujen harvinaisuus eivät voi sitä estää, sillä toteen on käynyt ennustus: vaikka ihmisillä ei ole leipää, on kakkua toki aina tarjolla. Niinpä astun jälleen tuon herkkutiskin eteen ja kuulen iloisen kahvion tädin lausuvan kohtalokaan kysymyksen: ”Mitäs syötävää saisi olla?”, johon mumisen, että ei mitään. Kaiken tämän yltäkylläisyyden keskellä olen vapaasti valinnut olla syömättä mitään.

Lasken yrttiteeni pöytään, jossa ennestään komeilevat kardemummaa ja kanelia suitsuttava hervoton korvapuusti cappuccinon rinnalla sekä pikkuruinen espresso ja lautasta painovoimallaan syleilevä suklainen mutakakku. ”Miksi”, luen ystävieni katseesta ja heidän aloittaessa nautinnollisen makuelämyksensä määrittelen jälleen ruokavalioni: Olen kasvissyöjä enkä juo alkoholia, olen siis aktivisti, absolutisti, ehdoton ja tylsä. Ruokavaliooni eivät myöskään kuulu gluteeni tai maitotuotteet ja siksi olen hankala ja haisen pahalle. Lisäksi kieltäydyn eineksistä, valmisruoista ja säilykkeistä ja olen siis uudistusten vastustaja ja markkinatalouden vihamies, kommunisti. Pidän pienen tauon ja katson kuinka ystäväni pyyhkii leualleen valuneen lämpimän suklaakastikkeen samalla kun toinen ystäväni poimii kostutettuun sormenpäähänsä korvapuustistaan pudonneita sokerimuruja. Kieltäydyn myös makeutusaineista, jatkan. Olen ilonpilaaja ja moralisti. Itse asiassa juuri nyt en syö mitään, koska olen paastolla. Mutta mistä syistä? Ehkä ollakseni parempi kuin muut? Säästääkseni ruokaa Afrikan nälkäänäkeville? Laihtuakseni kaksi kiloa tai kiduttaakseni itseäni? Vastaan: taktisista syistä.

Lääkäreiden mielestä olen hyväkuntoinen ja kriittisestikin ajateltuna varsin sopusuhtainen nuori, eikä minussa ole mitään vikaa. Olen siis joko luulosairas tai ärsyttävä ihminen. Siitä huolimatta vatsani vaivaa minua herkeämättä. Onneksi kaikelle on kuitenkin olemassa nimi, vaikka se olisikin yhtä abstraktia kuin paha olo itsessään. ”Ärtyneen paksunsuolen oireyhtymä, hiivasyndrooma, fibromyalgia ja stressi!”, julistan kahvipöydässä ystävilleni juhlallisesti. Vieressä istuva iäkäs rouvahenkilö katsoo minua paheksuen tai säälien. En osaa erottaa vivahdetta silmäkulmassa ja niinpä syyllistyn rankkaan yleistämiseen otaksumalla, että vatsa on vanhusten omaisuutta. Kahviloissa tulee keskustella autoista, asunnoista, matkoista ja toki työkiireistä. Vatsahuolet pidettäköön omana ongelmana tästä eteenpäinkin. Ruokaa syödään silloin, kun sitä on tarjolla ja varsinkin, jos se on ilmaista. Koulu- ja ravintolaruoka on aina ja kyseenalaistamatta terveellistä ja ravitsevaa, vaikka se olisikin perunaa eri muodoissa. Atria, Valio ja HK päihittävät minut keittotaidoissa mennen tullen, eikä lisä- ja säilöntäaineilla ole mitään tieteellisesti todistettua vaikutusta ihmisen terveyteen. Sitä paitsi toisella puolella maailmaa ei aina nähdä ruoan ilmestyvän edes kaverin ruokakupille. Eikö siis ole väärin, että oikein valitsen nälässä olemisen?

On se väärin. Terveyskeskuksen kiireinen lääkäri ei kuitenkaan koskaan opi tietämään, miltä minun kehossani tuntuu aamupuuron matka lautaselta vessanpönttöön. Niinpä vapautan miespolon vastuusta ja alan kouluttaa itseäni omaksi lääkärikseni tutustumalla omaan kehooni ja mieleeni sekä niiden toimintaan yhdessä eri elämäntilanteissa. Just in case – tulevaisuutta varten. Paasto on ensimmäinen opintomatkani omaan kehooni ja ihmeellistä kyllä tunnustellessani suolihuuhtelun aikaista veden kulkua vatsani ralliradalla, opin tuntemaan jokaisen mutkan ja suoran. Vatsastani tulee minulle rakas, opin olemaan sille hyvä. Se ei kuitenkaan helpota oloani kahvilassa. Ystäväni syövät ja minä en. Minulla on nälkä. Mutta eniten minua kauhistuttaa ajatus, jota toistan lakkaamatta. Voiko sillä silmänräpäyksellä, kun kakkupala katoaa ystäväni suuhun, koko maailma tyhjentyä ruoasta? Viedäänkö minulta oikeus nautintoihin ja olenko sittenkään enää vapaa? Luojan kiitos, vielä huomennakin tästä kahvilasta tunkeutuu kadulle tuoreen pullan tuoksu.